Pieni naurahdus siihen päälle ja se oli siinä. No, minäpä näytän sinulle, että varmasti pystyn.
Se adrenaliini, joka valtaa kehosi, kun joku tulee kertomaan sinulle, mihin sinä et pysty, se on valtava. Mulle sanottiin joskus nuorena, että susta ei tule mitään. Tulipas, ja minähän näytin heille.
Mun tekis mieli repii tukkani päästä kun edes ajattelen niitä puistattavia hetkiä, kun joku koittaa alistaa sut maan alle sanomalla vaan, ettet pysty johonkin. Se alistava naurahdus siihen päälle kruunaa kaiken. Kyllä pystyt. Mitä enemmän joku hokee sulle, että et pysty siihen, PYSTYT JA VARMASTI.
Muistan kun sanoin yhdelle tyypille, joka tunsi minut varsin hyvin (fuck you yksi tyyppi): ”Ois siistiä kyllä käydä armeija, sais paljon kokemusta.” Se nauru ja ”sä tulisit sieltä parin tunnin päästä takaisin, et sä pystyis siihen.” Se raivo joka mut valtas sillä hetkellä. Ai en pystyisi? Miksi? Varmasti pystyisin, mua ei ole tehty mistään helvetin riisitikuista ja pumpulista.
Tähän pätee jollain tavalla myös se kun sanot lapselle tai teinille "et mene" tai "et tee”. Voin sanoa, että suurinosa varmasti tekee ja menee. Niin tein minäkin. Mitä enemmän äiti mua kielsi, sitä enemmän mä kapinoin vastaan. Okei, olin kyllä aika paha teini, sori äiti. Silti hengissä, miljoonan kokemuksen kanssa.
Tässä on kyllä hauska varjopuoli, josta kämppikseni muistutti minua. Mitä enemmän joku sanoo sinulle taas ”sinä pystyt siihen”, en varmasti pysty. Tulee paineita ja ahdistaa, ei en pysty tähän. Kaikki odottavat, että pystyn, mutta en pysty.
Mitä sitten pitäisi sanoa? Varmaan olla vaan hiljaa, en itsekkään tiedä.
